Siuranan muistelmani

Jaahas,

Jos tällä kertaa kirjoittaisin siitä, mitä siellä Siuranassa oikeesti tapahtui..

Reissuun lähdettiin klo 02.00 bussilla suoraan Hki-vantaalle, sit lennettiin Wienin kautta Barcelonaan. Auton vuokrauskin onnistui hyvin, joskaan auto ei ollut odottamassa kentällä niin kuin viimeksi ja jouduimme hyppäämään sukkulabussiin, joka vei meidät Sixt-car rentalin pihaan 10 km päähän, sitten ne kusetti meiltä ylimääräset vakuutusmaksutkin. Ei se mitään, illalla ehtii vielä kiipeen. Kello oli jotain kolme. Mulla oli ihan pakko päästä kiipeen joku reitti jo samana iltana, ja siinä vaiheessa, kun olin ajanut motaria väärään suuntaan lähes Barcelonan keskustaan pystymättä kääntyyn takasin alko kiristeleen siihen malliin et extra- vakuutusmaksut autolle oli sittenkin tarpeen. Kaapo tuttuun tapaansa otti rauhallisesti ja piti mut kuosissa. Huonot yöunet, extrakustannukset ja ajatus et joutus oottaa huomiseen kiipeilyn kanssa, ei onnistu.
Kun lähden tommoseen lyhkäseen reissuun, haluun ottaa irti kaiken kiipeilymahdollisuuden, ja joskus se menee vähän överiksi. Musta tuntu et käyttäydyin kuin joku narkkari, joka tarvii kamaa.
Turhaan hermoilin, kaasua paineltiin, mutta ei onneks liikaa ja ehdittiin käymään kaupassakin ennen kuin parkkeerattiin Arbolin tienvarsi-sektorille ja pääsin tuikkaamaan yhden hienon areten joka jäi viime reissulla kiipeemättä. Sit vielä toinen reitti ja mies oli kuin hangon keksi. Siuranan kausi oli avattu! Teksitiviesti Jussille, että Jiihaa ja aurinko paistaa, huippufiilis!

Seuraavana päivänä suunnitelmien mukaan ajeltiin Margalefiin aloittamaan kiipeily oikeen kunnolla. Vilkasu topoon, missä ei oltu käyty, auto parkkiin ja pikamarssia kalliolle. Hyvä sektori, josta löyty meille molemmille hyviä reittejä ja siellähän se päivä vilahtikin nopiasti. Vähän oli kylmä aina varmistusvuoron jälkeen, mutta innoissaan kuin ilmapallo ei se haitannu. Itselleni päivän hienoin oli reitti nimeltä Lucky 7b+. Nimi saattaa tulla faktasta, et pitää olla aika onnekas osuakseen juuri oikeisiin otteisiin onsightissa. Reitin alku oli tosi nihkeä hänkki huonoilla poketeilla ja krimpeillä, meni varmaan reilu kymmenen yrkkää et sain sen kolmannen muuvin tehtyä, ja kun se meni niin alkoi taistelu, et enää ei tiputa vaikkei tiennytkään mitä tulee vastaan. Kauheen pumpin ja ähistelyn jälkeen olin tämän Margalefille tutun kuperan muotoisen reitin nihkeellä loppusläbillä ja katselin hienoa auringonpaistetta mikä osui sektoreille lähempänä tietä. Eka kunnon tikki oli saatu aikaseksi ja nyt oli taas kiire.. Oltiin kiivetty koko päivä varjossa ja kun oikein pidin kiirettä ehdin takasin autolle nauttimaan viimeiset kymmenen minuuttia, oi siitä niin ihanasta lämpöisestä auringon säteilystä.

Estilson 7a+, Margalef

Maisemien ihailua palatessa Margalefista

Perjantai, lepopäivä. Ohjelmassa pidättäytyä kiipeilystä, tsekata uusia sektoreita ja illalla hakea Jussi lentokentältä. Käytiin myös ihastelemassa Tarragonan kaupungista kylmänä kuohuvaa välimerta, juotiin kaffet ja vielä toiset. Katteltiin kirkkoja ja tapettiin aikaa. Tää oli uus kokeilu, pitää lepopäivä jo yhden kunnon kiipeilypäivän jälkeen.

Kaapo ei sitten pitänytkään lepopäivää

Tarragonan katulapset

Lentokenttäreissu meni hyvin ja kyydissä istui yksi erittäin motivoitunut kiipeilijä lisää. Tutustutettiin mies "järjestelmään" ja ei muuta ku pehkuihin. Aamulla aurinko paistoi lämpöisesti ja uskaltauduttiin syömään aamiaista ulkoterassilla. uuden tulokkaan ensimmäisiä kommentteja oli et "voi j*malauta tää aurinko tuntuu hyvälle", ja niinhän se tuntu. Seuraavana ajettiin Siuranan primavera-sektorille. Lämppärit sector-paskalla 5 metrin lähestymisellä ja sit iskettiin kiinni. Jussi onsaittas superhienon Ljet de bajan 7a+ het alkuun ja todisti olevansa kunnossa. Sit meni jotain muitakin kovia, en vaan muista nimiä. Itselleni päivän tyydytyksen antoi onsaitti klassikkoon Remena nena 7a. Jussi oli tuon jo viime reissullaan kiivennyt. Kaapolla oli projektina Tant se'n fot, 6b+, erittäin antoisa reitti. Oltiin nähty edellisenä iltana Dani andrada ja jostain kumman syystä olin tunnistanut miehen äänestä. Edellisellä reissulla vaihdettiin muutama sananen kiireisen kiipeilygurun kanssa.
Meidän vedellessä viimeisiä primaveralla kuuluu tuo sama innostunut kailotus vastakkaiselta sektorilta.

Onks se Dani?

Remena nena, hyvältä näyttää

 El Falco, tuo helmi kaikkien noiden kallioiden joukossa. Jos saisin valita kotikallioni-leikissä Jussin ehdoton ykkösvaihtoehto. Pitkiä teknisiä reittejä mahtavalla sijainnilla. Mulla oli tavoitteena viime reissulta hampaankoloon jäänyt Pa ella y pa los guiris 7a+.
 Jussi näytti mallia ja onsaittas hienosti ja helepon näkösesti. Nyt mulla oli jatkot seinällä ja paineita tuplamäärä, pitääkö rueta projektoimaan vai meneekö heti. Se kruksi tuntu taas tosi nihkeältä ja sen ohitettua pystyin vain ihmettelemään, et on se Jussi onsightmestari.

Pa ella y pa los guiris, kruxi.

Viime reissun Falcopäivänä en ollut koskenutkaan sektorin vasemmassa laidassa oleviin todella pitkiin vaikeempiin reitteihin. Jussi oli viime reissullaan projektoinut El Cagat- nimistä reittiä ja usutti mua onsaittaamaan. vajaa 40 metrii 7b, aika pitkät pulttivälit. Okei lähdin kiipeemään.(Älä lue jos olet erittäin tarkka onsait-kriteereistäsi) Reitti etenee aika tasaisesti tarjoten sekvenssi sekvenssin jälkeen todella monipuolista moovittelua, välillä voimalla runttausta ja välillä herkkää hiipimistä hyvällä kivellä. Kaiken kruunaa todella hieno kruksi yläilmoissa pari metriä ankkurista. Siellähän se Hautasen poika tunaroi ja suurimmaksi osaksi turhasta kuumottelusta johtuen. Ois menny onsaittina, jos olis päätä kiivetä rennommin. Redpoint oli kyllä sitten todella antoisa, kun oli saanu itsevarmuutta. Jussi madonna-flässäsi ja oli kuin kännissä laskettaessa alas.
V'ttu ku o hienoo!

El falco, Esko kiipee El cagattia. Pa ella y pa los guiris sisäkulma näkyy oikealla kahden harmaan alueen välissä.

 Lopuksi koitettiin haastaa Excalibur 7c ja turpiin tuli, hermokin meinas mennä. Sitten tarvitsi vaan jonkun mainita sanat el cagat ja taas hymyilytti. Olipa hieno päivä. 

Niin kuin kaikkina muinakin iltoina tiimimme kävi läpi iltarutiinit: kauppareissu, iltakalja, supersetti ruokaa tulille, iltakalja, kynttiläillallinen punaviinin kera, tikkilistan täyttö, yleinen fiilistely, Kaapo nukkumaan, iltakalja, fiilistely, Esko ja Jussi nukkumaan. Tui tui ja huomennakin aurinko paistaa!

Illallispöytä ennen täyttä kattausta

Verhot auki ja totuus ilmi, sataa, ropisee, kaikki märkänä. Tarkoitus oli muistaakseni pitää lepopäivää, joten ei niin kovasti harmittanut. Aivoriihi mitä tehään, ei sitä paikollaan jaksa olla ja Cafe con lecheekään ei jaksa koko päivää hörppiä. Lähetään Lleidaan katteleen pompsahtaa ajatus, ehkä siellä pystyy kiipeemäänkin. Lleidaan on Cornudellasta n. 80 km ja kiipeilysektoreille 25 km lisää. Kamppeet autoon ja serpentiinikurvit suoraksi.

Lumiset rinteet

30 km jälkeen alkaa näyttää kirkkaammalta ja Margalefin risteyksessä ehdotan, että käydään tsekkaan, Jussi ei ollu siellä vielä käynyt. Satanut on täälläkin, mutta arska paistaa jo. Kauhee pohdinta mennäänkö eteenpäin vai temutaanko täällä. Mä vakuuttelen, et puol tuntia ja kalliot on kuivia. Kuskina ei huvita lähtee ajeleen vielä 90 km suuntaansa jos täälläkin on kuivaa. Margalef se on. Käydään ajeleen sektoreita läpi  ja kaffet keskustassa, tuttu kaupan tätikin on paikalla. Just se leipä juu, Hola ja miten se meni, ei tullu taaskaan espanjaa opiskeltua.
Sit lähettiin kiipeen, lähestymiset tienvarsisektoreilla on kymmenen metrin luokkaa ja kiivettiin lämpimikseen auringon paistaessa. Mä rupesin arpoon, meenkö koittaan viime reissun projektia. Alkuperäinen suunnitelma oli tulla tänne lepopäivän jälkeen. No sitä ei tarvinnu arpoo ainakaan vielä, koko ajan oli joku Tsunamia kiipeemässä.
Hehkutin Jussille viime reissulla kiipeämääni El espinazo del diablo- reittiä. 7a+, hänkki alku ja hienot tufat loppumatkan. Ei menny putkeen, oli Jussikin lepopäivän tarpeessa. Hermot meni ja Margalef on perseestä.
Mä menin kuikuileen onko se reitti vapaana, no ei ole. Mut sain hyvää beettaa kruksiin, kun Hollantilaiskaverit sitä väänti.
Takaisin Kaapoa varmistamaan ja kello oli aika paljon. Alko vähän kiristeleen taas. Ei me tulla tänne enää.
Kello oli jotain vähän vaille kuusi ja pimee tulee ennen seitsemää. Sain luvan lähteä Italialaisporukan jatkoilla kokeileen reittiä. Tiukka dynaaminen alku meni hyvin ja otin itteni köyteen lepäämään, jotta voin kokeilla kruksia yksitellen. Hollantilaisten heelhookki toimi hyvin ja muuvi meni paremmin kuin kertaakaan viime reissulla. Moovittelin reitin loppuun asti muutaman kerran köyteen tullen. Hioin viimeiset moovit, ettei sieltä ainakaan tipu. Kiirehän tässä silti oli. Jussi laski mut alas, ja kysyin Italialaisilta, mikä meininki. Se sano et he lähtee ja hän hakee jatkot pois, fuck.
Mä meen sanomaan, anna mulle viis minuuttia, mä yrkkään. Ok. Ei video, en mä ehdi palautumaan, mut pakko yrkätä. Kauhee halu kiivetä ja tietää et nyt se voi mennä, mut tarviisin enemmän aikaa.

Reitin toka klippi on tosi nihkeä, jyrkkä ja tosi liukkaat jalkaotteet. Aika moni on sen kiivennyt toka pultti pre-klipattuna. Mä vedän köyttä alas ja se jää siihen toiselle pultille. Sanon Jussille, onks chiittausta jos se on tollei klipattu, sit sanon vaan itelleni että on ja vedän köyden alas. Ekan pystyy klippaan maasta.

Yrkkä lähtee ja se toinen klippi menee perseelleen, just saan klipattua ja sit lipee. No nyt on se toka klipattu, uus yrkkä het perään. Pääsen kahvalle, joka on ennen kruksia, vasen pokettiin, oikea käsi pinchiin, vasen jalka heelhookkiin, sit oikea jalka arpoo vähän. Unohdan vasemman käden väliotteen ja veto hyvään pokettiin jää vajaaksi. Taas tekis mieli huutaa niin että laakso raikaa, en muista huusinko. Alas ja päästetään Italiaano estradille. Eipä v*tuta pätkääkään... Nyt tuo vielä juoksee sen reitin ylös niin sit on Hautasen poika nöyränä.

Tsunami 7c, tuossa ruotsinpoika kiipee kyseisen reitin. Todistin kyseistä tapahtumaa viime syksynä.

Kun ajeltiin Margalef taustapeilissä serpentiiniä, puristin rattia ja teki mieli pysähtyä ja mennä potkimaan kaikki perkeleen pihdat maan tasalle ja heitellä kiviä ikkunoihin. Kiukutti kuin pikkulasta, onneks purin hammasta ja avauduin vain verbaalisti muulle tiimille. Ei se nyt mikään maailman luokan reitti ole ja ihan kai turhaan sitä vaahtoaa mokoman tähden. Monta hyvää päivää edessä, forget about it.

Todettiin vaan sitten Jussin kanssa et Margalef on paska paikka:)

Paluumatkalla päästiin ihailemaan taas hienoa auringonlaskua ja fiilikset parani. Siuranaa lähestyessä alkoi maa olemaan märkää, mut säätiedotus lupas huomiselle hyvää ja siihen luotetaan. Ja ei varmaan pidetä lepopäivää!

Rauhoittava auringonlasku

Margalefin jälkeen keskityttiin Siuranan alueen uusiin sektoreihin, missä kukaan meistä ei ollut vielä kiivennyt. Satoja ja taas satoja reittejä odottamassa onsaittaajaa. Siuranella est, siuranella centra, siuranella sud, el solarium, l'herbolari. Hemmetti miten hienoja seiniä.

Siuranella-sektorit, copyright joku muu

Sääolot olivat hiukan vaihtelevia, satoi tai paistoi, päästiin kiipeemään. Lähetyksiäkin tuli, Jussi niitti onsaitteja minkä kerkes ja Kaapo sai kiipeilyllisen tarpeensa tyydytettyä, joskin otti hieman rauhallisemmin kuin me. Minulle jäi mieleen näistä lähetyksistä parhaiten Matarrates 7c. Hemmetin hienolla paikalla siuranella centro-sektorin vasemmassa laidassa oleva hänkkialkuinen reitti. Kruksi sisälsi yhden sormen underipoketin oikealle ja kahden sormen poketin vasemmalle. Näin tokalla reissulla noi poketit ei enää aristanut niin paljoa, uskalti vetää ihan kunnolla ja täytyy sanoo et meikäläinen tykkää! Tuosta reitistä saatiin videotallennekin, joka ehkä tulee julki myöhemmin muun materiaalin muassa.

Matarrates kruxi

Lepopäiviähän me ei Jussin hakemisen jälkeen pidetty, joten jotkut päivät menivät minulla ainakin hieman penkin alle ja pienellä määrällä helppoa kiipeilyä. Arbolissa käytiin vielä kerran uusilla sektoreilla, missä Kaapo pääsi tekeen ekan 6b+ onsaittinsa ja lähellä oli toinenkin. Mä nukuin riippumatossa ja hukkasin
jatkoja.

kaapo Arbolissa onsaittaamassa

3.3. Torstai oli mielenkiintoinen päivä. Aamu valkeni normaalisti aurinkoa paistatellen ja äijät marssi kiipeen L'herbolari-sektorille.  Jussi onsaittas lämppäriksi Fisuterapian, 7a. Lieneekö reitin nimennyt henkilö käynyt joskus Suomessa?

Fisuterapia

Siitä jatkona lähti Cojon prieto samalla greidillä. Siinä nousussa oli aika moista tekemisen meininkiä, varsinkin  katsellessa sitä vähän kauempaa.Onneksi reitti oli suurimmaksi osaksi hänkkiä, joka ei kastunut vaikka lunta tuli ihan kiukulla hetken ajan.Jussi taisteli loppuun asti, sade oli kastellut reitin lobbusläbin ihan kunnolla ja Jussin kommenteista päätellen ei ollu mitään simppeliä hiipimistä.

Cojon prieto onsight lumisateessa

Kun oltiin ihasteltu Jussin saitteja L'herbolarilla, alkoi näyttämään pahasti siltä, että sen päivän kiipeilyt oli kiivetty. Ja mä olin kiivenny vain yhden surkean lämppärin, ei onnistu taaskaan. Lähetääs vähän katteleen noita hänkkejä tonne..löytyhän sieltä kuivaakin kiveä Siuranella centrolta. Kivan näköinen hyvin hänkkäävä seiskaaaplus. Hieman oli kylmä, mutta intoa riitti ja Kaapo toimi kuvaajana, kun riisuin märät kiipeilyhousuni ja kiipesin mustissa superseksikkäissä Itlahin mamiksissa. Kiitoksia Jussi ja Kaapo kun jaksoitte raahautua varmistaan ja sain päiväni pelastettua!

Sen päivän kiipeilyt päättyikin siihen ja meillä jäi rutkasti aikaa tapettavaksi. Veden suhistessa Hyundain lokareissa kaahasimme Tarragonan Carrefouriin pilaamaan maalaiskyläidyllimme katsellen ,kun ihmiset silmät lasittuneena haalii kaikenlaista tarpeellista tavaraa täpötäysiin ostoskärryihinsä.
Kuningasidea oli tehdä tortilloja ja siinähän meni ainakin kymmenen minuuttia kunnes nuo lätyt löytyi. Ei taida olla espanjalaisten herkku. Toinen huomio mikä hauskuutti, oli kurkun puuttuminen kokonaan jättiläismäisen vihannesosaston valikoimista. Espanjalaista kurkkuahan me Prismastakin talvella ostetaan, taitavat nämä eteläläiset ostaa vetensä eri muodossa ja myyvät kaikki kurkkunsa hölmöille pohjalaisille.

Lleida, Risto Paarman ja Taina Holarin kotipaikka. Ei voinut olla toivomatta törmätä heihin, kun ajeltiin kaupungin ohi katsastamaan uusia sektoreita. Kaapo oli ostanut uuden Lleida climbs-topon josta löytyy kaikki alueen parhaat kaltsit.

Lleidan alueelta löytyy multipichiäkin

Me päätettiin ajella Camarasa-sektoreille, jotka näyttivät todella hyviltä kuvissa. Välillä pysähdyttiinkin, kuvaamaan maisemia ja kaffellekin paikalliseen, jossa kissapedot piirittävät meidät ja rauhallisina miehinä selvisimme tilanteesta säikähdyksellä. Itse kaltseilla tuli äkkiä toteen tosiasia, että ne ovat pohjoisseiniä ja eihän me haluttu palella. Uus vilkasu topoon ja St. Lorenz de montgai odotti meitä. Tämä tiesi hyvää.

St. lorenz de montgai

Pikku kylä järven rannalla oli mukavan siisti ja näkymät mahtavat. Seinämää joka puolella ja huisin näköinen keivi näkyi rinteen päällä.

Hieno luola taustalla

Kyseinen keivi osoittaitui mahdottoman mukavaksi leikkipaikaksi kuivaa kiveä etsivälle kolmikolle. Kipusimme rinnettä ylös ilman mitään hajua vieressä olevasta kunnon polusta ja alkulämpät oli lämpätty. Reitit keivillä olivat järestään 20-40 astetta hänkkääviä, poikkeuksena muutama linja reunoilla. Jussi ei todennut olevan ihan kotonaan näin jyrkällä, mutta lähti kumminkin hyvään saitti-yrkkään hienon näköiselle jyrkälle 7alle, pieni reitinlukuvirhe kumminkin kostautui ja köysi nappasi miehen kiinni. Reitillä oli hauskan näkönen no hands-rest, joka testaattiin miehen muuvitellessa loppureitin helposti ylös.

Jussi istahti kiiremmäksi aikoo

Oma mielenkiintoni kohdistui luolan perimmäisten reittien valikoimasta helpoimpaan, Patiasso al Pallasoon. Topossa Daila sitä kiipee hienosti. Se oli muuten elämäni eka 7c+ onsaitti-yrkkä.. No eipä menny, mutta kun kruxi ollessa reitin lopussa, pääsin aika hyviin fiiliksiin roikkuessa hyvissä kahvoissa pitkän aikaan. Toka yrkkä oli hemmetin lähellä, tipuin muuvista hyvään kahvaan, josta klipataan ankkuri. Siinä tuli taas yksi moka tehtyä, mitä projektoinnissa ei pitäis sattua. Kun olin eka kerran siellä kruxissa onsaitin jälkeen en tehnyt sitä viimeistä muuvia, yritin sitä muutaman kerran, mutta olin mukamas niin väsynyt et tulin alas ja en kai mä edes meinannut koittaa sitä uudestaan. Tietysti mä kokeilin sitä uudestaan, ihan p*r*eleen hieno reitti! Tokan yrkän jälkeen köyden napattua minut, kokeilin kruxia uudestaan ja kuinka ollakaan löytyi toinen jalkasekvenssi ja muuvi meni helposti. Damn, kun olis ollu se luotto muuviin, et se menee, niin olis voinu olla tikkilistassa lisää merkintöjä. Kolmatta yrkkää ei enää jaksanu, ja piti säästää jotain viimesille päivillekin.

Patiasso al pallaso kruxi

Päivän päätteeksi ja epäonnistuneiden suoritusten latistamien mieliemme piristämiseksi, otettiin kaikki irti reitin yläankkurissa killuvasta köydestä ja kunnon pendulumit kohti kaukana siintävää laaksoa ja olihan se kivvaa!

Kiikkuuuu!

Viimeiset pari päivää vietettiin Siuranella-sektoreiden ilmavilla reiteillä ja kiipeily kulki ihmeen hyvin ottaen huomioon väsymystilan mikä kropassa jo tuntuikin. Jussi yritti flässätä Trifassic de Mascaroa, ja tippui viimeisestä muuvista minun kuvatessa sitä videolle vierestä. Tätäkin suoritusta häiritsi aivan hienoinen sade ja jälkikäteen pohtineena olisin voinut Jussille saada onnistuneen 7b flässin merkkaamalla parhaan kohdan sloupperissa mistä mies tippui. Stupido!

Tässä ollaan menossa jo alaspäin, ilmekin sen kertoo

Redpointti oli sitten onnistunut ja hyvillä mielillä jatkoimme eteenpäin. Vika päivä oli keliltään aivan mahtava ja vaatetus oli ilman paitaa all day long. Kiipeily kulki ja loppuhuipennuksena kiipesin piiitkän superhienon 6a:n  illan jo viiletessä.
Aurinko alkoi laskemaan ja taivas näytti hienolta, Jussi istui kallion reunalla ja näpytti tekstiviestiä kotiin ja mä hiivin salakuljettamieni kaljojen kanssa miehen viereen ja rentouduimme katselemalla toistaiseksi viimeistä illanhämyä Siuranan auringon alla. Huippureissu!

Vikan päivän fiilistelyjä

Ps. Ei pidetty toisiamme kädestä kiinni

Pss.Tikkilistan kirjottelu iltapuuhana on muodostunut mulle viime reissuilla vähintäänkin pakolliseksi.siitä pystyy helposti muistelemaan viikkojen tapahtumatkin.

Espanjan reissujen listat, vanhempi oikealla.

Cataluña la Primavera de 2011

Hola!

Kun tähän istahdin koneen ääreen ja rupesin miettiin mitä kirjotan niin meni kyllä vaikeaksi. Sitä miltä musta tuntuu reissun jälkeen vaiko keskittyy sit ihan reissun raportointiin. Yritänpäs jotain siltä väliltä. 

Siis reissuhan meni tosi hyvin, päästiin kiipeen paljon ja muutenkin oli nastaa.Siis ei todellakaan valittamista.
Ongelmahan on siinä, että siellä on vähän liiankin leppoisaa ja mukavaa. Kun lentokoneessa paluumatkalla selailee niitä typeriä lehtisiä, niin mulle aina osuu silmille se karttasivu missä lentoyhtiö esittelee eri reittejään. Missä hemmetissä me oikein asutaan, ei ihme et amerikkalaiset luulee meidän asuvan sulassa sovussa pingviinien ja jääkarhujen kanssa. Leevin pohjoisen taivaan alla melankolinen sävelmä ei auta mun fiiliksiin kun kattelen ulos lumikinoksia ja lämpömittaria. Kesä vai talvi?Tai ees lumetonta ja auringonvaloa. Ei tarvis tällä hetkellä paljoa arpoo. Ostin uudet jäähakutkin viime syksynä, onkohan ne marraskuussa myynnissä? Podenko mää kaamosmasennusta maaliskuussa?! Ja tällä hetkellähän aurinko paistaa ja kohta ollaan menossa Jussin kanssa Halsvuoreenkin.
No ei se oo pelkästään se ilmasto eikä kiipeily, on siellä etelässä paljon muutakin mikä saa kaipaamaan. Tämmöselle rauhallisuudesta nauttivalle yksilölle nuo Montsantin pikkukylät ja kaunis luonto jää pyörimään tonne mielen syövereihin. Pieni yhteisö, pienet kaupat, kahvilat, kapeat kujat, ei kiirettä, yksinkertaista elämää. Leena Rauramon tekstistä kiipeilylehdessä sai kuvan, et  tämä nouseva suomalainen naisköysikiipeilytähtikin on löytänyt paikkansa sielläpäin.
Ja onhan niitä paikkoja samanmoisia, Jykä ja Marjo asustelee Fontsussa, Maijan veli muuttaa Thaimaaseen tulevina vuosina, Kalymnos kaikkien perheellisten kiipeilijöiden ykkösmesta.
 Pointtina tässä on kai se, mitä mun oma kiipeilijägurukin sanoo, oltiin sitten auringon paisteessa huippufiiliksissä tykittämässä Prestenillä tai lumiluolassa odottamassa aamuvaloa -  "kylhän tää aina kotiolot voittaa". 
Tuo pelottava lausahdus, onko se totta vai ei? Meneekö kiipeily ja easylife kaiken edelle? Eihän se sais mennä, kun kotiolot on se "normaali" tila. Ja mun kotiolothan on ihan mahtavat, viimeiseen reiluun vuoteen ei oo ees töissä tarvinnu käydä. Opiskelua Ähtärissä joka neljäs viikko ja sit välillä vähän lukemista ja kirjottamista. On siis ehtiny kiipeen ja oleen easylaiffii kotonakin.

Se tulee muuttumaan, Maija odottaa meidän esikoista ja laskettu aika on kesäkuussa. Korotetut opiskelutuetkin loppuu ens vuoden alusta, eli työt kutsuu toden teolla. Easilife is over. Tätähän mää tässä kirjoituksessa prosessoin.

Ens kesä tulee olemaan mahtavaa aikaa, ja perheenlisäyksen myötä uudet tunteet ja haasteet valtaa mun elämän. Tämän jo kokeneet kaverit ovat kertoneet, et sen vasta pikkuhiljaa ymmärtää ja tilanne konkretisoituu vasta, kun se lapsi on sun sylissä alkaa siitä pikkuhiljaa kasvaa, kutsuu itiä ja juoksee kotiin tullessa ovelle sua vastaan. Se tulee olemaan parempaa kuin mikään muu, vaikka niin sanottu vapaus onkin osaltaan mennyttä.

Vapauden tunne. Se on vaarallista ja siihen jää koukkuun todella helposti. Kiipeily tarjoaa paljon tuota nannaa. Sillä Fred Nicolekin selittää kiipeilyharrastustaan. Mulle ainakin nuo reissut on vielä ollu se vapauden tunteen kliimaksi, kun pystyy viikkoja olemaan juuri sillä tasolla elämässään kuin haluaa ja unohtaa kaiken muun. Negatiiviset asiat tuntuu vähäpätöisiltä ja on helposti unohdettavissa. Nuo viime Espanjan reissut ovat olleet juuri tuota ja sen seurauksena tää kotiolo takertelee tällä hetkellä. Kai mun mieliin on niin pysyvästi takertunut tuo vapauden tunne mun ja Maijan 9 kk Aasian reissultakin, tieto siitä miten helppoo on loppupelissä vaan lähteä jos sitä oikeasti haluaa.

Tähän väliin haluankin sanoa, Rakastan sua Maija ja oon kiitollinen miten paljon oon sulta oppinut näiden vuosien aikana, otit  kodittoman asumaan luoksesi ja veit maailman ääriin.

Niin, perheen kanssa se on sitten eri juttu, mutta kunhan pikku papu tuosta vähän vielä kasvaa:), niin meidän perheessä ei jäädä ainakaan miettimään ostetaanko uus sohva vai lähetäänkö reissuun, ei ehkä heti aasian turneelle , mut vaikka Ahvenanmaalle.

Nää ajatuksethan pyörii tämmösen keskiverto kolmekymppisen elämän ympärillä, mutta

Te nuoret siellä ja muuten vaan vapaammat, menkää kun on mahdollisuus! Unohtakaa markkinatalous ja oravanpyörä, kyllä niitä töitä saa ja aina kaikki järjestyy! Reissatkaa ja kokekaa, kiivetkää kaikkee, mikään ei riitä ja aina löytyy uusia paikkoja, mutta kyllä ne vaan aina kotiolot voittaa!

Itse reissusta tuonnempana...:)

Kuvia löytyy jo,

Maisemat  
 Kiipeilyt

Päätän tämän tunnepitoisen "Espanjanreissuraporttini" tähän ja lähden hakemaan sitä vapaudentunnetta lappamalla lunta kotikalliolle, Kyl se taas tästä lähtee!




Ps. Soi se Boney M muuallakin kuin Joe Simpsonin päässä - Matkailu on mahtavaa!